Viittä vaille 50-vuotiaana voin jo sanoa elämässäni tulleen vastaan monenlaisia ihmisiä. Osa on kaltaisiani jokapaikanhöyliä, jotka tekevät yhtä sun toista, osa on joko tietoisesti tai tiedostamattaan rajannut elämänsä kiinnostuksen kohteet ja työelämänsä laajuuden joihinkin, ehkä ennalta määrättyihin rajoihin. Toisinaan, viimeksi tänään, pohdin tuota asiaa. Käytettyäni katsastuksessa auton, joka on uskollinen, naapurini omistama, työjuhta, hilpaisin likeiseen rautakauppaan. Siellä jälleen pohdin valintojani, ostanko pidemmän vai lyhyemmän 12-millisen kovametalliterän, minkä kaiken läpi minun on päästävä? Sitten asiakkaan luokse, jossa pääsin tuota uutukaista terää käyttämään. Olisin päässyt käyttämään muitakin teriä, mutta kuten usein käy, en kertakaikkiaan voi varautua ihan kaikkeen mahdolliseen pakkaamalla autoa kattoon asti. 

Luvattuani palata tekemään asiakkaani seinistä tahkojuustoa, ajoin kotiin ja vaihdoin uudet roolivaatteet, haalarit, under armour-paidan (ei siis Under Armour, vaan ihan oikea sirpaleliivin alle puettava ja äärimmäisen hengittävä vaate), jalkaan neopreenitossut. Työmaalle, valjaat päälle, köydet levälleen ja juuri katsastettu Transporter ankkuripisteeksi. Ja katolle. Talon alapuoli, joka muutenkin on kahden kerroksen korkuinen, on vielä korkeampi, joten valjaisiin kiinnitetty kikotin, joka pitää minut katon reunalla, vaatii rauhallisia liikkeitä, ja muistan ohjeista nähneeni pääkallon kuvassa, jossa oikea käsi ei ollut köydessä kiinni. Sivumennen, tässä kohtaa joku varmaankin ehdottelee puhdistusta maasta käsin kotimaisen merkin Holtiton-tuoteperheen välineillä. Tervetuloa yrittämään. 

Tunnin kuluttua kourut oli puhdistettu. Asiakkaani antoi ruokatunnilla ollessani luvan puhdistaa varaston koko toinen lape, joten takaisin työmaalle. Puoli tuntia lisää ja katot olivat puhtaat kaikin puolin. Ja itse olin voimakkaasti nesteytyksen tarpeessa. Pelti on lämmintä auringossa.

Kotipihalle päästyäni puhelimessa tiedusteltiin mahdollisuutta hävittää ruumis. Pergolaan istutettu tuija oli heittänyt henkensä, ja sen toivottiin lähtevän mieluiten kannon ja juurten kera. Sopii. Se täyttikin huomisen aikataulun kokonaan muun ennalta suunnitellun kanssa. Loppu on kalusteasennuksia, kirsikan kantojen hävitystä, mullan ja soran kuskaamista, ja toivon mukaan aikaa jää myös oman nurmikon leikkaamiselle. Se alkaa nousta kohta puoleen sääreen. Suutarin lapset...

Joku toinen ihminen menee aamulla töihin, ryhtyy, pitää välillä kahvitauon, jatkaa, käy lounaalla ja iltapäivällä jatkaa ja sitten lähtee kotiin, ellei jo ole kotona, tehden tarkasti rajattua työtä. Usein kovastikin erikoistunutta työtä, jollaisen opiskelu olisi ehkä minulta ollut liikaa tilattu. "Se on ammatinvalintakysymys", todetaan monesti, mutta ei se aina ole sitäkään. Se on yhdistelmä raivokasta aikomista, silkkaa ajautumista ja päälle tulee sattuman tarjoilemia kiintoaineksia. Tässä iässä ja tällä tittelillä ei ole enää jäljellä helppoja valintoja, lottovoitto poislukien. Ja pois se on luettava, kun en koskaan lottoa. Mutta jos työ on toisinaan raskasta, on se sitä muillakin, sen verran realisti pitää osata olla. Toiseksi, minulla on muuan valtti, ja se on asiakkaat. Taannoin kävin katsomassa erästä takapihan aidan kunnostusprojektia. Iäkkäämmän puoleinen rouvashenkilö ja minä seisoimme jo hieman kuusettuneessa pihan kolkassa. Kesken lauseen hän pyyhkäisi kädellään työpaitani hihasta neulasia pois. Pieni ele, mutta sanoo paljon. Monilla ei tule tällaisia ylellisiä hetkiä päivän aikana.