Laskettelureissulla Himoksen mökissä vaimo löysi minut aamulla padin äärestä otsa rypyssä.

"Mitä sä luet?"

"Superoksididismutaasia."

"Aivan."

Voin tässä kohtaa jo lyödä kortit pöytään ja sanoa, etten selviäisi läpi yhdestäkään lukioaikaisesta reaktioyhtälöstä, mitä kemiaan tulee. Mutta toistaiseksi minun on onneksi ollut tarpeen käsittää kemiaa vain lähtöaineiden ja lopputuloksen osalta. 

Superoksididismutaasi on käsite, joka liittyy keskeisesti antioksidantteihin. En aio ryhtyä markkinoimaan teille mustikoiden ja muiden marjojen ja hedelmien etuja, vaikka eipä silti, syökää pois vain. Minua kiinnosti se rajumpi puoli, oksidatiivinen stressi, happi- ja typpiradikaalien toiminta. Vielä tarkemmin ilmaistuna:

WHO on antanut suosituksia SODIS-mentelmän käytöstä juomaveden puhdistamisessa. Se on niinkin yksinkertainen metodi kuin veden seisottaminen muovipullossa auringossa. 

Ensimmäisen kerran luettuani tästä vuosia sitten ajattelin että joku survival-palstalla kirjoittava on syönyt liikaa tuntemattomia sieniä. Että kolapullo aurinkoon ja vesi puhdistuu. Huihai. Ja seuraavaksi asiasta lausuikin sitten WHO, ja olin pakotettu ajattelemaan, että jotain ideaa tässä on sitten pakko olla. Ja onkin.

Idea on peräti yksinkertainen: Vedessä oleva happi ja ultraviolettisäteily muodostavat happiradikaaleja, jotka ovat epäterveellisiä eliöille, myös veden seassa lilluville mikrobeille. Toki ultraviolettisätely on itsessäänkin mikrobeille myrkkyä. (Helsingin juomavesi kulkee muun muassa ison tunnelin läpi, jossa sitä pommitetaan ultraviolettisäteilyllä). Siinä se. Tiettyjä reunaehtoja menetelmälle toki on, mutta tuossa se on. Ja minun tontilleni tämä tulee henkiinjäämistaitojen kohdalla, joita ajoittain opetan. 

Vaimoni tapaa työssään toisinaan nuoria, jotka turvautuvat otsikon lauseeseen. He ovat olleet työelämässä joko vähän tai eivät ollenkaan, ja heillä on heiveröinen käsitys siitä, miten pieni maa tämä on. Aukottomalla itsevarmuudella he  sanovat silti, etteivät tule milloinkaan tarvitsemaan matemaattisia kaavoja, ruotsia, fysikaalisten ilmiöiden ymmärtämistä, tai mitä milloinkin. 

Facebookista löytyi taannoin ala-asteen luokkakaverini, Johanna. Vaikka hän ei milloinkaan väistellyt opetusta, hän käy silti esimerkistä siinä mielessä, että hän näkyy nykyään olevan Hong Kongissa. Vieras kieli, vieras kulttuuri, ja työtä pitäisi saada tehdyksi. Heitän tästä villin arvauksen, että Johannakin on joutunut käyttämään taitoja, joita ei äkkipäätä olisi arvannut tarvittavan.

Oppimisen perusedellytys on uteliaisuus, tietynlainen herkkyys uusille asioille. Tässä on myös sen perusongelma: Uuden ja vieraan asian edessä ylivoimaisesti käytetyin keino on torjunta. Luin tämän John Leachin kirjasta Survival Psychology (käyttäytymistieteet ovat mielenkiintoinen kokonaisuus). Eritoten aikuisopiskelijalle se tuppaa nostamaan kynnystä, kun ensin pitäisi tunnustaa että en tiedä tai osaa, ja hyväksyä se, ettei ihan heti opikaan, vaan jonkin aikaa harjoitellaan apupyörien kanssa, ja katsellaan, kun toiset menevät ohi oikealta ja vasemmalta. On helpompaa sanoa että 'Mä en tule ikinä tarvitsemaan tuota.' Kuuloni on varmaankin jotenkin vaurioitunut, koska kuulen aina sen: 'Mua pelottaa yrittää.'

Uteliaisuus säilyy myöntämällä itselleen, että tässä tulee nyt käymään niin, että jonkin aikaa tulee naarmuja ja kolhuja, mutta sitten pikkuhiljaa alan oppia, ja sitten tulen paremmaksi. Olen vuosia lukenut kieliä, ensin espanjaa, nyt arabiaa. Ja useasti tulee hetki, jolloin kysymykseen vastaaminen ei ainoastaan tuota ajatusta 'nyt mä en tiedä', vaan tuloksena on päänsisäinen tyhjyys, joka varmasti vetää vertoja avaruudelle tyhjyydessään. Ja se tyhjyys on tulevan arabiantaitoni kasvualustaa, siihen olemattomuuteen juurtuvat sanat ja lauserakenteet. Paradoksaalista kyllä, suurin pelonaihe ja este opiskelulle on juuri se asia, jota siihen eniten tarvitaan.

En uskaltaisi milloinkaan sanoa jostakin asiasta, etten tule ikinä tarvitsemaan sitä. On varmasti koko joukko asioita, joita en tule oppimaan kirveelläkään.  Mutta sekään ei estä minua kyyristelemästä asian äärellä, osoittelemasta sen kohtia ja kyselemästä: Miten tää toimii?