Matkalla aamun ensimmäiselle kohteelle saavun tien vieressä olevalle kaapelinvetotyömaalle, kaivureita, kaapelikeloja, auton perässä vedettävä liikenteenohjaustaulu, koko hoito. Muuan kaivureista seisoo aivan tien reunassa, vastaantulevalla kaistalla. Kun tie on kapeimmillaan, huonopinnainen takana ajaja viis veisaa tilannenopeudesta, ohittaa minut kaivuria hipoen, väistää juuri ja juuri liikenteenohjaustaulun ja tykittää eteenpäin torvensoiton (minun) säestyksellä. Kuuden kilometrin päässä hän on minua kymmenen metriä edellä.

Tämä huikaiseva liikenteellinen pönttöily tallentui puhelimeni kameran muistiin, videokuvaa nopeuslukeman ja paikkatiedon kanssa. En harkinnutkaan laittaa sitä nettiin, mutta syy siihen, että puhelimessani on liikennekamera, on osittain tuollaisissa suorituksissa, joissa turvallisuusmarginaali on kutistettu nollaan ja muiden ihmisten henkiinjääminen nojaa kunkin omaan reaktionopeuteen. Jos jotakin sattuisi, vaikka ihan vain pelkän pellin muotoilua, mahdollisuudet siihen, että osuisin yhteen suoraselkäisen kaaharin kanssa joka ilmoittaisi että "kyllä, minussa oli vika," ovat häviävän pienet.

Käytän puhelintani kaikenlaiseen muuhunkin kyttäämiseen, sillä olen ammatti-itsekyttääjä. Työskentelen tämän tästä yksin erilaisilla työkohteilla, joilla on eriasteisia loukkaantumisen mahdollisuuksia. Silloin puristan puhelimestani paikkatiedon esiin ja ilmoitan sen jollekin, useimmiten vaimolleni, joka käsittää, mitä varten on tärkeää, että hänellä on sijaintini. Ilmoitan työn alkamisen ja päättymisen. Jos työmaalla on muita, ja teen töitä moottorisahalla, kerron paikalla olijalle, missä taskussa pidän painesidettä. Monille ihmisille tämä on selvästi ensimmäinen kosketus siihen mahdollisuuteen, että kohta voi veri lentää ja jotain on tehtävä.

Niin hienoa kuin kaikki tämä teknologia onkin, sen toimivuus nojaa täsmälleen siihen, että sopivissa väleissä on ihmisiä, jotka tietävät, mitä on tehtävä, kun jotakin tehtävää ilmenee. Mikään kone tai sovellus ei tule pelastamaan minua mistään loukosta, ellei siellä ole seassa joukko ihmisiä, joille meille muille katastrofaalinen kokemus on nähty, harjoiteltu ja osattu asia. Jos tämä lause vaikutti hatunnostolta koko viranomaiskaartille, joka minuunkin luo turvallisuudentunnetta lähes joka päivä, luitte sen ihan oikein. Maksan mielelläni veroja siitä hyvästä, että numerosta 112 vastataan. Edessäni makaavaa moottoripyöräilijää tultiin tarkastelemaan kuudella autolla ja yhdellä helikopterilla. Sopii minulle. Kuukausia myöhemmin, ryystäessämme kahvia saman motoristin kanssa, hänkään ei tuntunut olevan pahoillaan. 

Toisinaan opetan selviytymistaitoja satunnaisille ulkonaliikkujille, ja korostan, että vaikka joka ikisessä kikottimessa on akku täynnä ja kaikkia osataan käyttää, lopulta turvallisuus on kiinni siitä, että joku osaa huolestua, jos määräaikaan mennessä yhteyttä ei synny. Anna Hanskin sanoin: Jos et sä soita. Nuorempi, lue: vähemmän kokeneempi sukupolvi, huokuu joskus "lapsen uskoa tekniikkaan," vaikka syyllistyy siihen moni muukin. Kun (ei 'jos') tekniikka pettää, se laitetaan satunnaisen häiriön piikkiin. Olisin mää mutku se ei nyt vaan. Koko selviytymistaitojen opetukseni lähteekin siitä ajatuksesta, että joku asia ennen pitkää pettää ja menee pieleen.

Joillekin ihmisille minä olen se ääni puhelimessa, kun heillä on pulmia, jotka kaipaavat selvittelyä. Vähemmän vakavia ja kiireisiä, mutta pulmia kuitenkin. Joidenkin kohdalla pelkkä puhelinsoitto ilman ensimmäistäkään sanaa saa minut liikkeelle. Joskus teknologia ja käyttäjä eivät ihan kohtaa, ja tuloksena on vikasoitto. Se kestetään. Seuraavalla kerralla ollaan taas lähtötelineissä, kun puhelin soi.