Erin laulaa kauniisti radiossa ja toivoo kovasti olevansa kohta hänen. Häätunnelmia kuvaillaan laveasti.

Erinin aikaisempia sanoja lainatakseni, ei taida tietää tyttö ettei se ole mikään erityinen huipentuma vaan lähtölaukaus. Eikä se edes ole mikään kisa, vaan kestävyys- ja voimaharjoitus samanaikaisesti. Se, mistä me muut näemme kuvia, on jäävuoren huipun kärki, ja sen alla on jäisiä ja sohjoisia työmatkoja ja pesemätöntä pyykkiä ja muita tekemättömiä töitä, eikä sitä sittenkään kaadeta toisen niskaan, vaan laitetaan kuppi teetä ja käännetään kahva osoittamaan toista kohti. Sitten taas jännitetään lihakset ja mennään eteenpäin. Vuosi, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä. 

Joku netissä näkemäni parisuhde- tai muu sen sortin puhuja totesi, että "miehet keksivät mitä hulluimpia ajatuksia ja sitten vaimot yrittävät parhaansa mukaan karsia niitä. Näen, että nuoret naiset nauravat. Se johtuu siitä, että he eivät vielä tiedä miten ääliömäisiä ajatuksia heidän miehensä voivat keksiä."

En mitenkään kiistä tuota, mutta toisaalta on myös niin, että 1) toisinaan roolit ovat päinvastoin ja 2) ilman tuota mekanismia maailma olisi huomattavasti kehittymättömämpi paikka. Siistimpi myös, ja yksinkertaisempi, joissakin tapauksissa.

Näin myös meillä asiat toimivat. Mutta vaimoni ei kuitenkaan, kaikitenkaan, ole saanut minusta mittaansa täyteen muutoin kuin toisinaan tilapäisesti, ja siksipä tänäkin aamupäivänä lasken henkeni vaimoni käsiin. Tämä ei ollut mikään hauska kiertoilmaus vaimoni ajotaidoista, vaan suoraviivainen tosiasia. Mökki, jonka pihalta menen kaatamaan suuren kuusen, on autio ja tyhjä. Samoin viereinen ja sitä seuraava. Jos jotakin ikävää tapahtuu, yksi ainoa ihminen tässä maailmassa osaa odottaa kuittaustani siitä, että poistun työmaalta. Jos pahin tapahtuu, vain hän tietää mistä lähdetään hakemaan. 

En tiedä käsitättekö, miten paljon arvostan tuota silmälläpitoa. Muussakin kuin pihapuiden kaadossa.

Selvisin mittelöstä voittajana, vaikka kuusi antoi kyllä kelpo vastuksen. Narskuttelin ketjut etupyörissä pois luistinratamaista mökkitietä ja kävin kotona vaihtamassa autoon uutta sisältöä.

Iltapäivän viimeinen käynti oli omakotitalossa keittiön kaapin oven korjaus. Kuusi pientä ruuvia. Poistuin ja raportoin taustaketjuun, että kävin, mitä tein, kenet näin paikalla. Kontaktihenkilöni vastasi. Lyhyiden viestien rivien väleissä me osaamme molemmat nähdä siellä lymyilevän kylmän ja pimeän osan, mutta me emme juuri puhu siitä. Ei siksi, että puuttuisi rohkeutta puhua, vaan paremminkin on niin, että suotta nostaa ikäviä asioita esille kun ei ole pakko. 

Ehkä on niin, että kaikki se kylmä ja musta, mitä emme erityisesti korosta, saa hyvät asiat näyttämään sen verran kauniimmilta. Tai niin, että me osaamme arvostaa niitä sen verran enemmän. Ilmoitukseeni valmistuneesta työstä keittiön kaapin omistaja kommentoi: "JUMANKAUTA!" Toinen asiakkaani  viettää joulun ilmeisesti yksin. Hän sai jonkin aikaa odottaa, että sain päästäni kerittyä sanat, jotka ainakin yrittivät lievittää kirvelyä.

Ja näin me jatkamme tämän päivän loppuun. Sitten seuraavan. Mutta siinä välissä muistan sanoa vaimolleni kauniita sanoja.