Pihatöiden toimialalla tulee usein vastaan tilanne, että tarvitaan jonkin sortin kone. Viime vuosina on herätty keskustelemaan päästöistä, sillä pikkuhiljaa sitkeimmätkin SeOnTilastonSisällä- ajattelijat ovat alkaneet myöntää, että talvet senkun lyhenevät ja kesät kuumenevat.Vielä ikävämpi on myöntää, että osasyy, joskin pieni, löytyy omasta pihavajasta.

Vanha perintökalleus, ruohonleikkuri kultaiselta 80-luvulta, ja nyt jo vähän elämää nähnyt, on kuitenkin aina saatu tulille. Sen verran väljäksi käynyt jo, että jokaisen käynnistyksen yhteydessä palaa puoli gallonaa öljyä bensan seassa, ja liikkeellelähtö tapahtuu suojaisan savuverhon turvin. Ei sillä, että sen koneen päästöt yhtään helittäisivät, vaikka öljy palaakin pois. 

Trimmeri on samaa sarjaa, mutta koska siinä on 2-tahtimoottori, savuverho ei hellitä. Kaasuttimen säätöruuvit on plommattu kiinni. 

Mutta halpoja ne olivat, ja se on tärkeintä se.

Wikipedian mukaan suomessa on noin 970 000 omakotitaloa, ja taloyhtiöt siihen päälle. Vaikka kuinka hyvällä fiiliksellä laskisi, tekee se aika monta virkaheittoa saastemyllyä. 

Aina voi sanoa, että kun ne kiinalaiset tai kun ne intialaiset kumminkin, niin mitä minun ruohonleikkurini tässä vaikuttaa. Intialaisista voin sanoa, että siellä on muutamissa kaupungeissa havahduttu tilanteeseen, jossa aurinkoa ei ole näkynyt muutamaan vuoteen. Ja sitten on päätetty, että jos kaikkiin skoottereihin saataisiin sähkövehkeet alle, se 2-tahtibensan tupruttelu loppuisi. Etenkin jos ne kielletään. Siellä on muuten suomalaisia seassa, joiden kehittämää tämä uusi akkutekniikka on.

Senkin voi sanoa, että jos tässä nyt kaikki alkaisivat ostella sähkö- ja akkuvehkeitä, niin kaaoshan siitä tulisi. 

Siinä on vinha perä, että akkujen elinkaariajattelussa on pikkuisen fiilaamista, jos niitä pitää kuskata ympäri maapalloa valmistusvaiheen aikana. Mutta silti.

Entäs minä sitten?

Kyllä, päästöjä aiheutetaan. 

Käytössäni on neljä moottorisahaa, kaksi raivaussahaa, hakkuri, kolme ruohonleikkuria, ja kaksi pensasleikkuria. Näistä kikottimista neljä toimii verkkovirralla, ja kaksi on akkukäyttöisiä. Ensi vuonna tehokkaiden akkukäyttöisten työvälineiden valikoima laajenee (olen merkkiuskollinen, ihan kokemuksen pohjalta) 

Suurin ruohonleikkurini on dieselkäyttöinen, ja se tuo päästökeskusteluun oman vivahteensa. Moottoritekniikan suhteen ei ole paljoa tehtävissä, sillä konettani ei hevillä muuteta kaksoisajoitus-ruiskutusmoottoriksi. Käytännössä voin vaihtaa polttoaineen, ja vaikuttaa sillä tavalla. Dieseliä edelleen, mutta uusiutuvista raaka-aineista tehty.

Sama lääke tepsii bensakoneisiin. Alkylaattibensa on edelleen kallimpaa, mutta leikkaa päästöjä. Ja on muuten pirun paljon mukavampaa käyttäjällekin. 

Monissa maissa vaihdellaan pieniä bensakoneita nestekaasukäytölle. Tiedustelin asiaa kotikaupunkini kaasutoimittajalta. Innostus oli laimeasta vähän heikompi. Mikäli kaupallisia toimijoita tämän suhteen ilmaantuu, ottakaa yhteyttä.

Koska suurin leikkurini on kutsumanimeltään Liika Iso, voisin kuvitella että arsenaalini kaksi seuraavaa leikkuria saavat ensi kesänä ison osan työkuormasta. Keskimmäinen leikkuri on akkukäyttöinen, sen verran hiljainen, että talon sisälle sen ääni ei juuri kuulu. Kaikkien tuntemalla keskustelupalstalla akkukäyttöiset leikkurit painetaan maan rakoon. Mutta koska tämän leikkurin akut ovat isoja ja niitä on kaksi, voin ajaa nurmikkoa aamusta iltaan. Oliko se kallis? Oli. Samalla rahalla olisi saanut kolme tavallista rutkua halpakaupasta. Mutta en halua että yhdeksältä aamulla jostakin lentää joku vieteri ja homma pysähtyy siihen. Enkä usko, että asiakkaani pitävät siitä sen enempää.

Pienin kone on sekin halveksittava, verkkovirtakäyttöinen, joka yleisökilpailun pohjalta ristittiin Terämelooniksi. Terämeloonin saa sovitettua vaikka kuinka pieneen rakoon.

Että raahata nyt jotakin johtoa perässä! Senhän nyt ensimmäisenä leikkaa poikki! Voi se joskus mennäkin. Mutta niiden 10 vuoden aikana, jona kasvatimme veljeni kanssa joulukuusia, leikkasimme kuusien muotoleikkuussa pensasleikkurilla johdon poikki nolla (0) kertaa. Ja leikkuutunteja kertyi sentään aika lailla. Johdon silpominen on ehkä enemmän huolellisuuskysymys. 

Kuten monissa muissakin asioissa, tässäkin muutosvastarinta näyttelee aika isoa osaa. Ja sen madaltamiseen tarvitaan luultavasti minua taitavampi ihminen. Ainoa keinoni on esimerkki. Leikkasin asiakkaan nurmikon, otti aikaa 1,5 tuntia. Kysyin, kauanko meni aikaa leikatessa pikkukoneella. "Neljä tuntia." 

Mitäpä tekisit itse neljällä tunnilla vapaa-aikaa?

 

 

 

 

Wikipedia paljastaa termin taakse kätkeytyvän yrityskaupan osapuolen toimia, joilla kartoitetaan yrityskaupan riskejä ja vastuita.

Omassa työssäni olen törmännyt kohteisiin, joissa Due diligence -arviointi on tehty huolimattomasti tai ei ollenkaan.

Kun tulen uuteen paikkaan, ja teen määrätyn työn, sen on aiemmin tehnyt joku muu. Useimmiten tuo joku muu on joku perheen jäsen. Ja useimmiten se on eräänlainen virkatehtävä, kunniavirka. Tee sinä kun olet siinä niin hyvä. Vuosien kuluttua käy niin, että työ vaatii tekijältään ominaisuuksia, joita ei yhtäkkiä enää ole. Viime vuonna oli, mutta nyt en enää jaksa. Joku perheenjäsenistä keksii, että voihan sen joku muukin tehdä. Ja tässä kohtaa on tehtävä riskikartoitus. Suomalaiset kun tuppaavat määrittämään itsensä työn avulla, on tehtävä määritys siitä, missä määrin tämä vaikuttaa henkilön itsensä määritykseen itsestään.

En osaa arvioida useinkaan, onko jostakin työstä luopuva ihminen aidosti tyytyväinen päästessään eroon kunniavirastaan, vai haluaisiko hän sinnitellä siinä vielä. Olen törmännyt aviopariin, jossa riskikartoitus oli jätetty puolitiehen ja ilmassa oli eräänlaista ukonilman tuntua.  Tilannetta pahentaa se, että olen saattanut tehdä työn nopeammin kuin entinen viranhaltija. Huomautan tässä, että minun lähes poikkeuksetta on oltava nopeampi tai muutoin tehokkaampi, muussa tapauksessa en oikein puolusta paikkaani.

Toisinaan tilanne on selvä. Asiakkaani nostaa molemmat kädet pystyyn ja huutaa: Hieno homma! Isot koneet, valmista tulee! Se ei jätä epäselvää. Arvatenkin taustalla kytee vaihtelevan asteinen kaiho vuosiin, jolloin itse tehtiin ja mentiin sarastuksesta auringonlaskuun. Sille en oikein voi mitään, mutta tarinoita on mukava kuunnella, kun isot koneet on ajettu takaisin auton kyytiin. 

Aika näyttää, miten minun käy. Vaikka pidänkin lukuhommista, olen aina ollut enemmän tekijämiehiä. Mutta pikkuhiljaa minunkin on luovuttava, ja toivottavasti osaan tehdä sen riittävällä arvokkuudella, ja ajoissa. Muistan lukeneeni lehdestä 90-vuotiaasta miehestä, joka ei poikansa tietojen mukaan sahannut raivaussahalla "enää kuin neljä tankillista päivässä." Sanoisin että siinä on neljä liikaa. Tarkemmin ottaen sanon, että mikäli minulla ei 90-vuotiaana ole muuta tekemistä kuin rimpuilla raivaussahan kanssa pitkin vitelikköä, olen tehnyt melko karkeita virheitä vuosia aiemmin. Tapaamani viisaat vanhat ihmiset ovat opettaneet, että vaikkakin työ helposti määrittää sen, keitä me olemme, sille ei saa antaa valtaa. Elämässä on hyvin paljon muutakin.

Alan harjoitella nurmikolla käsien heittämistä ilmaan ja 'Hieno homma!' -huutoja.

 

Laskettelureissulla Himoksen mökissä vaimo löysi minut aamulla padin äärestä otsa rypyssä.

"Mitä sä luet?"

"Superoksididismutaasia."

"Aivan."

Voin tässä kohtaa jo lyödä kortit pöytään ja sanoa, etten selviäisi läpi yhdestäkään lukioaikaisesta reaktioyhtälöstä, mitä kemiaan tulee. Mutta toistaiseksi minun on onneksi ollut tarpeen käsittää kemiaa vain lähtöaineiden ja lopputuloksen osalta. 

Superoksididismutaasi on käsite, joka liittyy keskeisesti antioksidantteihin. En aio ryhtyä markkinoimaan teille mustikoiden ja muiden marjojen ja hedelmien etuja, vaikka eipä silti, syökää pois vain. Minua kiinnosti se rajumpi puoli, oksidatiivinen stressi, happi- ja typpiradikaalien toiminta. Vielä tarkemmin ilmaistuna:

WHO on antanut suosituksia SODIS-mentelmän käytöstä juomaveden puhdistamisessa. Se on niinkin yksinkertainen metodi kuin veden seisottaminen muovipullossa auringossa. 

Ensimmäisen kerran luettuani tästä vuosia sitten ajattelin että joku survival-palstalla kirjoittava on syönyt liikaa tuntemattomia sieniä. Että kolapullo aurinkoon ja vesi puhdistuu. Huihai. Ja seuraavaksi asiasta lausuikin sitten WHO, ja olin pakotettu ajattelemaan, että jotain ideaa tässä on sitten pakko olla. Ja onkin.

Idea on peräti yksinkertainen: Vedessä oleva happi ja ultraviolettisäteily muodostavat happiradikaaleja, jotka ovat epäterveellisiä eliöille, myös veden seassa lilluville mikrobeille. Toki ultraviolettisätely on itsessäänkin mikrobeille myrkkyä. (Helsingin juomavesi kulkee muun muassa ison tunnelin läpi, jossa sitä pommitetaan ultraviolettisäteilyllä). Siinä se. Tiettyjä reunaehtoja menetelmälle toki on, mutta tuossa se on. Ja minun tontilleni tämä tulee henkiinjäämistaitojen kohdalla, joita ajoittain opetan. 

Vaimoni tapaa työssään toisinaan nuoria, jotka turvautuvat otsikon lauseeseen. He ovat olleet työelämässä joko vähän tai eivät ollenkaan, ja heillä on heiveröinen käsitys siitä, miten pieni maa tämä on. Aukottomalla itsevarmuudella he  sanovat silti, etteivät tule milloinkaan tarvitsemaan matemaattisia kaavoja, ruotsia, fysikaalisten ilmiöiden ymmärtämistä, tai mitä milloinkin. 

Facebookista löytyi taannoin ala-asteen luokkakaverini, Johanna. Vaikka hän ei milloinkaan väistellyt opetusta, hän käy silti esimerkistä siinä mielessä, että hän näkyy nykyään olevan Hong Kongissa. Vieras kieli, vieras kulttuuri, ja työtä pitäisi saada tehdyksi. Heitän tästä villin arvauksen, että Johannakin on joutunut käyttämään taitoja, joita ei äkkipäätä olisi arvannut tarvittavan.

Oppimisen perusedellytys on uteliaisuus, tietynlainen herkkyys uusille asioille. Tässä on myös sen perusongelma: Uuden ja vieraan asian edessä ylivoimaisesti käytetyin keino on torjunta. Luin tämän John Leachin kirjasta Survival Psychology (käyttäytymistieteet ovat mielenkiintoinen kokonaisuus). Eritoten aikuisopiskelijalle se tuppaa nostamaan kynnystä, kun ensin pitäisi tunnustaa että en tiedä tai osaa, ja hyväksyä se, ettei ihan heti opikaan, vaan jonkin aikaa harjoitellaan apupyörien kanssa, ja katsellaan, kun toiset menevät ohi oikealta ja vasemmalta. On helpompaa sanoa että 'Mä en tule ikinä tarvitsemaan tuota.' Kuuloni on varmaankin jotenkin vaurioitunut, koska kuulen aina sen: 'Mua pelottaa yrittää.'

Uteliaisuus säilyy myöntämällä itselleen, että tässä tulee nyt käymään niin, että jonkin aikaa tulee naarmuja ja kolhuja, mutta sitten pikkuhiljaa alan oppia, ja sitten tulen paremmaksi. Olen vuosia lukenut kieliä, ensin espanjaa, nyt arabiaa. Ja useasti tulee hetki, jolloin kysymykseen vastaaminen ei ainoastaan tuota ajatusta 'nyt mä en tiedä', vaan tuloksena on päänsisäinen tyhjyys, joka varmasti vetää vertoja avaruudelle tyhjyydessään. Ja se tyhjyys on tulevan arabiantaitoni kasvualustaa, siihen olemattomuuteen juurtuvat sanat ja lauserakenteet. Paradoksaalista kyllä, suurin pelonaihe ja este opiskelulle on juuri se asia, jota siihen eniten tarvitaan.

En uskaltaisi milloinkaan sanoa jostakin asiasta, etten tule ikinä tarvitsemaan sitä. On varmasti koko joukko asioita, joita en tule oppimaan kirveelläkään.  Mutta sekään ei estä minua kyyristelemästä asian äärellä, osoittelemasta sen kohtia ja kyselemästä: Miten tää toimii?

 

Suomalainen mies on tottunut tekemään asioita. Hän määrittää itsensä tekemisen kautta, etevimmät määrittävät itsensä vaivihkaa vielä tekemisen markkina-arvoa suuremmalla kertoimella: Tuli tehtyä terassi. = Syntyi puolihuomaamatta. Tuli sorvattua noi katoksen kulmatolpat puoli metriä paksuista kuusenrungoista. Jokaisessa kuusenrungossa on tommonen kierre. Tuli tehtyä jokaiseen kierteeseen puuleikkauksia. Eläinhahmoja ja semmosta. Näin tuli tehtyä.

Perustaso on määritetty, ja siihen voidaan verrata muita. Se tapahtuu sanomalla: Joka mies nyt tommosen tekee. Tai: Jos ei tommosta saa aikaan, ei ole mies eikä mikään. Nyt tiedätte mihin tätä instrumenttia käytetään.

Sitten päästään mökille ja puiden kimppuun. Joka mies nyt puun osaa kaataa. Laatikosta esille uusi saha (vähän isompi kuin naapurilla, kts. 'No Quarter) ja alkaa tapahtua.

Pysäytetään kuva. Jätetään verkkarit jalassa ja saha kourassa harppova mökkiläinen puoliksi ilmaan. Laurence Gonzales kirjoittaa kirjassaan Deep Survival jostakin, joka voisi kääntyä käsitteeksi 'muisto tulevaisuudesta.' Se tarkoittaa: Kun teemme esimerkiksi kiireisessä liikenteessä valinnan oikaista jalan tien yli päästäksemme nopeammin perille, me emme vertaile tasa-arvoisia vaihtoehtoja; Harvalla meistä on asettaa nopean perillepääsyn tuoman palkinnon vastineeksi, toiseen vaakakuppiin, tunnetta, joka syntyy, kun iskeydymme pää edellä auton tuulilasista sisään ja jatkamme siitä kohti takapenkkiä. Ne meistä, joilla on kokemus siitä, tuskin haluavat kokea sitä uudelleen. He harkitsevat huolellisesti.

Puoliksi ilmassa leijuva mökkiläisemme jakaa tämän ongelman kanssamme. Hänen vaihtoehtonsa ovat: Itse tehdyn työn tuoma tyydytys, tunne siitä, että hänen elämänsä on hänen omissa käsissään, ja että hänessä virtaa raivaajasukupolvien verta. Toisessa vaakakupissa on...mitä? Siellä on epämääräinen ajatus mahdollisesta vammasta. Hän on nähnyt naarmuja ja viiltoja ja tikattuja haavoja. Se ei oikeastaan hahmotu selkeäksi käsitykseksi. 

Aion korjata lukijalle tämän ongelman. Mikäli lukija joskus tekee tätä valintaa tai on paikalla, hänellä on siitä epämääräistä parempi käsitys.

Youtubesta löytyy mallikelpoinen esimerkki nimellä Catastrophic chainsaw accident. En laita siitä linkkiä, saatte itse tehdä työn, ja mennessä youtube vielä varmistaa, että todella haluatte nähdä sen. Lyhyt video on kuvattu ensiavussa, jossa hoito on jo aloitettu. Se on: Pohkeesta on purettu pois moottorisahan laippa ja teräketju on vedetty ulos. Kuvassa potilaan pohkeesta vedetään vielä ulos se, mitä housunlahkeesta on jäljellä. Vedetään siis ulos pohkeen läpi. Se mitä jää, on minun anatomian ja lääketieteen tuntemuksellani tuusannuuskana. 

Teräketju, mikä se on itsessään, mitä se tekee? Moottorisahan teräketju ei jätä sarjaa pieniä viiltohaavoja. Sen ainoa tehtävä on irrottaa nopeasti suuri määrä materiaalia tieltään ja kuljettaa se pois sahausraosta suunnilleen vauhdilla 20 metriä sekunnissa. Ikäänkuin mekaaninen hain purema. Sellaista haavaa kutsutaan ruhjeeksi. Pohkeeseen asennettuna teräketju lisäksi tuo vammakohtaan roskaa ja teräketjuöljyä, bonus.  Asiakkaani, rouva T., joka on toiminut sairaanhoitajana sotilassairaalassa, selitti minulle, miten tuo sotku korjataan siirtämällä lihaskudosta pala palalta ja kursimalla jänteitä ja hermoja takaisin ehjäksi. Ja esimerkkimme sahuri oli onnekas, ilmeisesti luut olivat jääneet ehjiksi. Ellei, raajaan tulee kipsi, ja koko homma muuttuu astetta vaikeammaksi, sillä haavaa on hoidettava kipsin läpi. Rouva T. mainitsi myös sanan 'kaasukuolio.' En suosittele herkkävatsaisia googlaamaan sitäkään.

Päästämme mökkiläisemme jatkamaan harppomistaan. Todennäköisesti hän on pihapiirissä, ja talousmetsän suoriin ja yleensä terveisiin runkoihin verrattuna järkälemäinen pihakoivu on monin verroin vaikeampi tehtävä. Tyvessä on hiekkaa kuoressa. Puu on melko varmasti laho. Latvustossa on ainakin viisi vähintään reiden paksuista haaraa. Se nojaa väärään suuntaan. Latvusto on lehdessä, ja ottaa tuulta kuin espanjalainen galeoni täysin purjein. Minulta menee kaatosuunnitelman laatimiseen monesti 5-15 minuuttia, joka on harppomista, puun halailua, tihrustelua, hymistelyä ja kulmien rypistelyä. Ja viimeksi kysyn itseltäni: Onko tämä puu kuitenkin aivan muuta kuin tähänastiset? Onko jotain jota en huomannut? Juuri mitään siitä tiedosta, jota kerään ja analysoin, ei löydy netistä eikä kirjoista. Se on kymmenien vuosien kokemuksen kirjasto päässäni.

Oletetaan, että mökkiläisemme on saanut puun nurin ilmiömäisen tuurin turvin, eikä hyödytön, (ihmisen paino vastaan parin tonnin puu) köydestä kiinni pitelevä apurikaan ole lähtenyt lentoon. Siitä ne ongelmat vasta alkavat. Nyt pitäisi osata lukea puun eri osien jännityksiä, käyttää alta-päältä sahausta oikein, ja saada puusta oksat pois ja runko pätkiksi. Jatkuvasti on pidettävä silmällä sitä kaikkea pientä puustoa, joka jäi puun alle, jännittyi kuin jousi, ja odottaa, että sitä sohaistaan moottorisahalla. 

Minäkin mielelläni opettaisin näitä asioita, Kertoisin ihan kaiken mitä osaan ja tiedän. Mutta minun käsitykseni turvavarusteista ei ole verkkarit ja kroksit. Tosin, alle 200 eurolla on jo kasassa koko setti. Juu-u, kuumat ne housut ovat kesäkelissä, siksi minun tuntiveloitukseni nousee 20 euroa kesän ajaksi. Eikä se kypäräkään perin mukava ole. Mutta housut antavat sen sekunnin aikaa läpisahauksen pysäyttämiseen, ja olenpa keräillyt kypärän osia kolmelta suunnalta, ilman että naamaan tuli sen suurempia muistoja. Saappaat painavat yli kilon kappaleelta, mutta siellä sitä suojausta sitten vasta onkin. Turvavarusteiden hankintaa kovempi este on kuitenkin, kuten melkein aina, hartioiden välissä. Ensin pitäisi sanoa ääneen että mä en osaa. Jos siitä pääsee yli, loppu onkin paljon helpompaa.

Keskusteluni vakuutusyhtiön kanssa asiasta kertoi seuraavaa: Tapaturman sattuessa ei kuulustella käytetyistä varusteista tai työtavoista, ellei vakuutettu ole naapureiden nähden jonglöörannut käyvällä moottorisahalla, umpijurrissa. Mutta tapaturman hoitokuluissa on katto. Usein se on 20000 euroa. Se lähtee hupenemaan heti sairaankuljetuksesta, ensimmäiset 25 euroa, olipa alla pyörät tai helikopteri (siksi maksamme veroja). Miten pitkälle arvelette että 20000 riittää kun rakennellaan raaja uudestaan toimintakuntoon? Kun vamma on korjailtu ja kuntoutettu, tarkastellaan pysyvää haittaa. Se tapahtuu haittaluokituksen luetteloinnin mukaan, jossa on valmiit raamit puuttuville ruumiinosille ja toiminnoille. Sen voitte rauhassa googlata. Sieltä selviää, että mahdollisuudet saada korvausta kokonaiseen raajaan joka suunnilleen toimii, mutta särkee, ovat välillä olematon-häviävän pieni. 

Olisiko kuitenkin niin, että on asioita, joita joka miehen ei nyt ole tarpeellista osata? Jospa vain osoittaa haluamansa puut, ja kertoo, mitä soisi niistä syntyvän lopputuloksena. Sen jälkeen voikin siirtyä riittävän etäälle ja katsella sieltä, kun ammatti-ihminen raahaa paikalle sahoja, liinoja, taljoja ja muuta rekvisiittaa. Voipa ottaa vaikka kuvia. Saunan jälkeen miesporukassa voi sitten ottaa tukevan takanojan, osoitella pihan reunaa ja lyödä valttikortin pöytään: "Annoin kaataa jonkin verran puita." Se hakkaa Jokamies-vertailun mennen tullen.

Pahoittelen lukijalle, että tästä tuli melko synkeä kokonaisuus. Mutta jos pyytäisin esimerkkivideolla työskentelevää lääkäriä kertomaan tapahtuneesta, "mutta tee se hauskalla ja humoristisella tavalla," voi olla että saisin takaisinpäin muutakin kuin pitkän tuijotuksen.

Kaverini otti selvän kannan sahankäsittelyyn: "Mä päätin, että se on niitä asioita, joita mun ei tarvii osata. En koske." Hänellä on aina runsain mitoin polttopuuta.

 

 

 

 

Aika ajoin työssä tulee raja vastaan. Joskus sen rajan asettaa TUKES, joskus finanssialan keskusliitto ja joskus ihan oma vakaumus, joka ei salli levitellä asiakkaan rahoja tuuleen. Jos ja kun minun lisenssini ovat loppu, tarvitaan joku joka jatkaa siitä. "Tiedätkö ketään sen alan ihmistä?" "Tiedän." Sitten otan yhteyttä ja kuvailen ongelman niin hyvin kuin voin. "Okei, mä voin käydä tekemässä sen."  Seuraavan kerran kun tapaan asiakkaani, hän sanoo, "ei se koskaan soittanut." 

Tämä tilanne on toistunut useamman kerran. Niin monta kertaa, että asiakkaan tokaisu on alkanut jäädä mieleen. Korostan, ettai kyse ole yhdestä ja samasta asiakkaasta. Eikä edes yhdestä työlajista. Johtuen siitä, että tämä lopulta antaa minusta huonon kuvan, olen karsinut aika lailla verkostoani. Suositan vain ihmisiä, joista tiedän, että homma hoituu. Erikoista, että aikana, jolloin kaikki ihmiset ovat tavoitettavissa helpommin kuin koskaan ennen, ihmisten välinen viestintä on vaikeampaa kuin milloinkaan. Tämä ei tietenkään koske ihmisiä, joita asioiden eteenpäin saaminen kiinnostaa. Maailmalta metsästämäni maaporakoneen kärkikappaleen myyjä löytyi kaliforniasta. Kaupanteko kiinnosti. 'Ole hyvä ja ota yhteyttä Italiaan tähän henkilöön.' Näin toimin. Edelleen kaupanteko kiinnosti. 'Ole hyvä ja lähetä sähköposti Ruotsiin tähän osoitteeseen.' Ruotsin kontaktini on hänkin kiinnostunut myymään minulle muutaman kympin osan. Voitte muuten olla varmoja siitä, että kun osa on kädessäni, kaikille osallistuneille lähtee kiitos. 

Tuttu mies, eläköitynyt viestintäalan ihminen, piti kerran koulutusta autokauppiaille. Todettuaan, että teidän pitää kuunnella mitä asiakas on vailla, protesteja alkoi nousta. "Meillä on kuule sen verran kiire, ettei tässä mitään asiakkaiden mielipiteitä ehditä kuunnella!" Nyt ovat ajat tietenkin toiset, eikä kuvatunlaista toimintaa varmaankaan katseltaisi autokaupassa viittä minuuttia kauempaa ennen irtisanomista. Mutta jos kohtaamani huithapelointi minun asiakkaitani kohtaan siirrettäisiin autokauppaan, se tarkoittaisi, että autokaupan ovet olisi pantu aukioloaikana lukkoon ja valot pois. Siihen nähden takavuosien automyyjän yliolkaisesta suhtautumisesta olisi otettava vielä iso askel taaksepäin.

Sain tänään tietää suorittaneeni yrittäjän ammattitutkinnon valmiiksi. Hyvä niin, olenhan ollut yrittäjänä jo parikymmentä vuotta. Mutta koulutuksessa totesin, että asiakkaiden saamisen ja menettämisen suhteen ajanmenekin suhde on säilynyt samana. Joidenkin asiakkaiden kohdalla on kestänyt noin vuoden, ennen kuin asiakas on ottanut yhteyttä. Otaksun, että nopeimmillaan asiakkaasta pääsee eroon sekunneissa. En tiedä miten muiden yrittäjien asiat ovat, mutta itse olen ajatellut asian siten, että uusia aluevaltauksia ei tarvitse tehdä hampaat irvessä, kun hoitaa hyvin ne asiakkaat, joita jo on. Ja mikäli aikataulu alkaa olla tiukka, siihen on olemassa ratkaisu. Nyt työuraansa lopettelemassa olevat kirvesmiesveljekset vastasivat lattiaremonttia kyselevälle asiakkaalle: Kahden vuoden päästä ehdimme. Jos odotat sinne, sitten tehdään lattia. Odotti. Tulivat.

Olen alkanut pitää mukanani isoa mustaa kirjaa, joka on samalla kertaa esittely, työpäiväkirja ja referenssilista. Kirjasta ei saa sivuja irti ilman, että se näkyy. Asiakkaat kirjoittavat sinne halutessaan tehdystä työstä ja työn laadusta jotakin. Olkoonkin, että ihmiset eivät varmaankaan aivan helpolla kirjoita sinne että 'ihan surkea työnjälki, kallista ja tuli myöhässä', heillä on siihen periaatteessa mahdollisuus. Käytännössä ei, ellen sössi työtäni. Ja tällä kokemuksella osaa jo aika hyvin ilmoittaa, jos työ menee resurssien ulkopuolelle.

Viestinnästä lausun seuraavaa: Asiakas ottaa yhteyttä. Keskustelemme. Jos työmaa ei ole aivan kaukana, käyn siellä muun liikkumisen yhteydessä. Keskustelemme. Sovimme päivän, tai ajankohdan, tai peräti vuodenajan, tehtävästä riippuen. Merkitsen sen kalenteriin. Edellisenä päivänä tai siinä main, ilmoitan olevani tulossa, ja likimääräisen tai jämptin kellonajan. Jos asiakas ei ole kotona, hän saa ilmoitukset: Saavuin työmaalle. Työ valmis, poistun. Jos havaitsen tarvetta lisätöihin, ehdotan niitä. Jos asiakas on kotona, tulen ilmoitetulla kellonlyömällä. Jos myöhästyn, ilmoitan. Kontakti otetaan sillä keinolla, joka toimii parhaiten: Soitto, tekstiviesti, whatsapp-viesti, sähköposti, kirje.

Tässä kohtaa alkaa jupina: Mulla ei ole kuule aikaa soitella perään asiakkaille. Minkäs minä sille voin. Arvatkaapa, montako asiakasta olen menettänyt sillä perusteella, ettei minua saa koskaan kiinni? 

 

 

Matkalla aamun ensimmäiselle kohteelle saavun tien vieressä olevalle kaapelinvetotyömaalle, kaivureita, kaapelikeloja, auton perässä vedettävä liikenteenohjaustaulu, koko hoito. Muuan kaivureista seisoo aivan tien reunassa, vastaantulevalla kaistalla. Kun tie on kapeimmillaan, huonopinnainen takana ajaja viis veisaa tilannenopeudesta, ohittaa minut kaivuria hipoen, väistää juuri ja juuri liikenteenohjaustaulun ja tykittää eteenpäin torvensoiton (minun) säestyksellä. Kuuden kilometrin päässä hän on minua kymmenen metriä edellä.

Tämä huikaiseva liikenteellinen pönttöily tallentui puhelimeni kameran muistiin, videokuvaa nopeuslukeman ja paikkatiedon kanssa. En harkinnutkaan laittaa sitä nettiin, mutta syy siihen, että puhelimessani on liikennekamera, on osittain tuollaisissa suorituksissa, joissa turvallisuusmarginaali on kutistettu nollaan ja muiden ihmisten henkiinjääminen nojaa kunkin omaan reaktionopeuteen. Jos jotakin sattuisi, vaikka ihan vain pelkän pellin muotoilua, mahdollisuudet siihen, että osuisin yhteen suoraselkäisen kaaharin kanssa joka ilmoittaisi että "kyllä, minussa oli vika," ovat häviävän pienet.

Käytän puhelintani kaikenlaiseen muuhunkin kyttäämiseen, sillä olen ammatti-itsekyttääjä. Työskentelen tämän tästä yksin erilaisilla työkohteilla, joilla on eriasteisia loukkaantumisen mahdollisuuksia. Silloin puristan puhelimestani paikkatiedon esiin ja ilmoitan sen jollekin, useimmiten vaimolleni, joka käsittää, mitä varten on tärkeää, että hänellä on sijaintini. Ilmoitan työn alkamisen ja päättymisen. Jos työmaalla on muita, ja teen töitä moottorisahalla, kerron paikalla olijalle, missä taskussa pidän painesidettä. Monille ihmisille tämä on selvästi ensimmäinen kosketus siihen mahdollisuuteen, että kohta voi veri lentää ja jotain on tehtävä.

Niin hienoa kuin kaikki tämä teknologia onkin, sen toimivuus nojaa täsmälleen siihen, että sopivissa väleissä on ihmisiä, jotka tietävät, mitä on tehtävä, kun jotakin tehtävää ilmenee. Mikään kone tai sovellus ei tule pelastamaan minua mistään loukosta, ellei siellä ole seassa joukko ihmisiä, joille meille muille katastrofaalinen kokemus on nähty, harjoiteltu ja osattu asia. Jos tämä lause vaikutti hatunnostolta koko viranomaiskaartille, joka minuunkin luo turvallisuudentunnetta lähes joka päivä, luitte sen ihan oikein. Maksan mielelläni veroja siitä hyvästä, että numerosta 112 vastataan. Edessäni makaavaa moottoripyöräilijää tultiin tarkastelemaan kuudella autolla ja yhdellä helikopterilla. Sopii minulle. Kuukausia myöhemmin, ryystäessämme kahvia saman motoristin kanssa, hänkään ei tuntunut olevan pahoillaan. 

Toisinaan opetan selviytymistaitoja satunnaisille ulkonaliikkujille, ja korostan, että vaikka joka ikisessä kikottimessa on akku täynnä ja kaikkia osataan käyttää, lopulta turvallisuus on kiinni siitä, että joku osaa huolestua, jos määräaikaan mennessä yhteyttä ei synny. Anna Hanskin sanoin: Jos et sä soita. Nuorempi, lue: vähemmän kokeneempi sukupolvi, huokuu joskus "lapsen uskoa tekniikkaan," vaikka syyllistyy siihen moni muukin. Kun (ei 'jos') tekniikka pettää, se laitetaan satunnaisen häiriön piikkiin. Olisin mää mutku se ei nyt vaan. Koko selviytymistaitojen opetukseni lähteekin siitä ajatuksesta, että joku asia ennen pitkää pettää ja menee pieleen.

Joillekin ihmisille minä olen se ääni puhelimessa, kun heillä on pulmia, jotka kaipaavat selvittelyä. Vähemmän vakavia ja kiireisiä, mutta pulmia kuitenkin. Joidenkin kohdalla pelkkä puhelinsoitto ilman ensimmäistäkään sanaa saa minut liikkeelle. Joskus teknologia ja käyttäjä eivät ihan kohtaa, ja tuloksena on vikasoitto. Se kestetään. Seuraavalla kerralla ollaan taas lähtötelineissä, kun puhelin soi. 

 

 

 

 

Erin laulaa kauniisti radiossa ja toivoo kovasti olevansa kohta hänen. Häätunnelmia kuvaillaan laveasti.

Erinin aikaisempia sanoja lainatakseni, ei taida tietää tyttö ettei se ole mikään erityinen huipentuma vaan lähtölaukaus. Eikä se edes ole mikään kisa, vaan kestävyys- ja voimaharjoitus samanaikaisesti. Se, mistä me muut näemme kuvia, on jäävuoren huipun kärki, ja sen alla on jäisiä ja sohjoisia työmatkoja ja pesemätöntä pyykkiä ja muita tekemättömiä töitä, eikä sitä sittenkään kaadeta toisen niskaan, vaan laitetaan kuppi teetä ja käännetään kahva osoittamaan toista kohti. Sitten taas jännitetään lihakset ja mennään eteenpäin. Vuosi, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä. 

Joku netissä näkemäni parisuhde- tai muu sen sortin puhuja totesi, että "miehet keksivät mitä hulluimpia ajatuksia ja sitten vaimot yrittävät parhaansa mukaan karsia niitä. Näen, että nuoret naiset nauravat. Se johtuu siitä, että he eivät vielä tiedä miten ääliömäisiä ajatuksia heidän miehensä voivat keksiä."

En mitenkään kiistä tuota, mutta toisaalta on myös niin, että 1) toisinaan roolit ovat päinvastoin ja 2) ilman tuota mekanismia maailma olisi huomattavasti kehittymättömämpi paikka. Siistimpi myös, ja yksinkertaisempi, joissakin tapauksissa.

Näin myös meillä asiat toimivat. Mutta vaimoni ei kuitenkaan, kaikitenkaan, ole saanut minusta mittaansa täyteen muutoin kuin toisinaan tilapäisesti, ja siksipä tänäkin aamupäivänä lasken henkeni vaimoni käsiin. Tämä ei ollut mikään hauska kiertoilmaus vaimoni ajotaidoista, vaan suoraviivainen tosiasia. Mökki, jonka pihalta menen kaatamaan suuren kuusen, on autio ja tyhjä. Samoin viereinen ja sitä seuraava. Jos jotakin ikävää tapahtuu, yksi ainoa ihminen tässä maailmassa osaa odottaa kuittaustani siitä, että poistun työmaalta. Jos pahin tapahtuu, vain hän tietää mistä lähdetään hakemaan. 

En tiedä käsitättekö, miten paljon arvostan tuota silmälläpitoa. Muussakin kuin pihapuiden kaadossa.

Selvisin mittelöstä voittajana, vaikka kuusi antoi kyllä kelpo vastuksen. Narskuttelin ketjut etupyörissä pois luistinratamaista mökkitietä ja kävin kotona vaihtamassa autoon uutta sisältöä.

Iltapäivän viimeinen käynti oli omakotitalossa keittiön kaapin oven korjaus. Kuusi pientä ruuvia. Poistuin ja raportoin taustaketjuun, että kävin, mitä tein, kenet näin paikalla. Kontaktihenkilöni vastasi. Lyhyiden viestien rivien väleissä me osaamme molemmat nähdä siellä lymyilevän kylmän ja pimeän osan, mutta me emme juuri puhu siitä. Ei siksi, että puuttuisi rohkeutta puhua, vaan paremminkin on niin, että suotta nostaa ikäviä asioita esille kun ei ole pakko. 

Ehkä on niin, että kaikki se kylmä ja musta, mitä emme erityisesti korosta, saa hyvät asiat näyttämään sen verran kauniimmilta. Tai niin, että me osaamme arvostaa niitä sen verran enemmän. Ilmoitukseeni valmistuneesta työstä keittiön kaapin omistaja kommentoi: "JUMANKAUTA!" Toinen asiakkaani  viettää joulun ilmeisesti yksin. Hän sai jonkin aikaa odottaa, että sain päästäni kerittyä sanat, jotka ainakin yrittivät lievittää kirvelyä.

Ja näin me jatkamme tämän päivän loppuun. Sitten seuraavan. Mutta siinä välissä muistan sanoa vaimolleni kauniita sanoja. 

Jokainen nainen. joka tulee töistä kotiin, joka on kuin biisonilauman läpijuoksun jäljiltä, alkaa tässä kohtaa tapailla kirosanoja. Sallikaa kuitenkin minun vakuuttaa, että otsikon kysymys on tullut ulos naisihmisen suusta. Tunnen sanojan, mutta en ole tullut koskaan kysyneeksi, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoitti. Sen tiedän, että kysymys oli tarkoitettu nimenomaan koskemaan minua. Voiko Tarvis, eli Olli Oittila siivota, onko hänellä siihen edellytyksiä?

Tarkastelen asiaa omakohtaisesti, osin jopa tieteellisesti eli mitattavin arvoin.

1. Onko fyysinen kapasiteettini riittävä?

Minulla on mittaa 183 senttimetriä. Tasajalkaa seisten yllän 240 senttimetrin korkeuteen. Mittaus oli helppo, sillä katto tuli vastaan. Käsipainossa oli rautaa kymmenkunta kiloa, ja sain sen nostettua sivulle kuta kuinkin käsi suorana. Imurointia joskus harjoittaneet ihmiset tietävät, että jokainen huonekalu imuroidessa on saatava siirrettyä yhdellä kädellä, joko nostamalla tai vetämällä, muuten työ alkaa hidastua. Rajana on tällöin se, saako esineestä kunnolla kiinni. Puristin keittiövaakaan 87 kilon lukemat, joten äkkiä laskien yhden käden osuus on puolet siitä. Fyysinen suorituskyky lienee riittävä.

2. Osaako Olli Oittila siivota?

Maamme puolustusvoimat tarjosi minulle normaalin taistelijakoulutuksen lisäksi erikoiskoulutuksen tuliasema-aliupseeriksi. Se tarkoittaa suomeksi tykinjohtajaa, joka tykkimiehistönsä kera ja avustuksella annostelee tuhovoimaa erikokoisten putkien suista. Tullakseen tykinjohtajaksi opettelee varusmies kaikki tykkimiehistön tehtävät, ja siinä sivussa jynssää kaikki vastaantulevat tykinputket kristallinkirkkaiksi. Ja kasarmin lattiat. Ja tykkiaseman lattiat. Ja oman henkilökohtaisen rynnäkkökiväärinsä joka ikisen osan. Kestovitsi palveluksessa olikin: Suomen suurin siivouspalvelu.

Jotkut lukijoista tietävät, että olen aikaisemmin ollut viljanviljelijä. Se tarkoittaa, että olen työssäni käyttänyt erilaisia koneita ja tuotanto- ja varastotiloja. Viljanviljelijän työajasta on äkkiä arvioiden hyvinkin kolmannes erilaista huoltoa, siivousta ja järjestelyä. Pakko, sillä muuten homma leviää käsiin. Olenkin joskus kysyjälle vastannut olevani ammatiltani nostaja-kantaja. Yleensä jos minut tapaa pihalla, vien tai tuon jotakin. 

Erilaista katonalaista tilaa on satoja neliöitä, ja koirien sijasta kuraa kantavat sisään työkoneet. Toisinaan siivous alkaa lapiolla. Työkoneiden hytissä vietetään monesti tuntikausia, joten puhdas työympäristö on plussaa. Puhtaista laseista näkee joka suuntaan erityisesti pimeällä, ja puhtaista hallintalaitteista konetta on mukava ohjastaa. Olenpa joskus, saatuani kyntöauran säädöt kohdalleen, potkaissut saappaat hytin nurkkaan ja viettänyt päivän hytissä villasukkasillani. Voin suositella.

Näinollen katson, että kokemukseni siivouksen ihmeellisestä maailmasta on enemmän kuin riittävä. Toki, kemian ja fysiikan maailma on laaja, mikään ei estä oppimasta aina lisää.

3. Onko Tarvis luotettava?

Voiko minut päästää sisälle taloon? Luottamus on toki kaksisuuntainen asia, joten taas voin puhua ainoastaan omasta puolestani. Muuan asiakkaani, jonka asuntoa käyn siivoamassa määrävälein, pyysi minua pesemään ikkunat ja parvekelasit. Työ on melko hiljaista, ja huomasinkin mennessäni vaihtamaan vettä, että asiakkaani nukkuu täyttä päätä tv-tuolilla. Se on aika kaukana olan takana kyttäämisestä. Hallussani on myös ajoittain ollut asiakkaiden kotien ja mökkien avaimia.

Avaimista puheen ollen: 

Aiemmin mainitun varusmiesaikani lopulla sain kuittausta vastaan haltuuni tykkiaseman avaimen. Sen avaimen takana oli isonpuoleinen tykkiasema majoitustiloineen, toiminnaltaan ainakin puoliautomaattiaseeksi luokiteltava järeä rannikkotykki ja melkoinen määrä siihen sopivia, niinsanottuja hälytysampumatarvikkeita, joita tositilanteen sattuessa voi nopeasti ottaa käyttöön. Toisin sanoen: Puolustusvoimat oli sitä mieltä, että markka-aikainen miljoonia maksava kalusto on hoteissani turvassa, ja edelleen, että henkinen kapasiteettini on mitoitukseltaan riittävä, jotta vastuulleni voi uskoa sangen vaarallisiakin esineitä. Muistutan lukijoita, että olin tuolloin 19-vuotias.

Pari viikkoa myöhemmin, astuttuani siviiliin, ja oikopäätä maatalouskouluun, kysyin rehtorilta lainaksi koulun antiikkista videokameraa, kuvatakseni koulun arkipäivää esittelevän rainan. Vastaus: "Ei sitä oikein voi antaa...se on valtion omaisuutta kuitenkin..." Luottoluokitukselleni oli tuossa välissä ilmeisesti tapahtunut jotakin.

Mikäli taas otsikon kysymyksen esittäjä tarkoitti miehistä organisointikykyä yleisellä tasolla, asia muuttuu. Kritiikki voi hyvinkin olla perusteltua, jos muutamat vastaani tulleet siivousvälineet ovat miesten suunnittelemia. Imuri, jolla aikaisemmin työskentelin, tunnettu merkki, oli suunnittelijansa johdolla varustanut imurinsa kolmella ympäripyörivällä pyörällä. Sen paleltuneen ajatuksen ja luokattoman toteutuksen johdosta imuri lähti letkusta vetäessä useimmiten suoraan sivulle. Toinen mestariteos ovat juuri äskettäin ostamani höyrypesurin mikrokuituliinat, jotka niinsanotusti kiinnittyvät erilaisiin suulakkeisiin ja niinsanotusti keräävät irtoavan lian. Näidenkin yksityiskohtien suunnittelijan soisi menevän itseensä ja tuntevan syvää häpeää. Herää ajatus, että suunnittelija on varmistanut, että hän ei ainakaan joudu työnsä jälkiä käyttämään. Hiukan epäilyttää, että näiden takana on kuin onkin miehiä.

Jos mikään muu kriteeri ei ole ratkaiseva:

Jääkö jäljelle ajatus, että Olli Oittila ei voi siivota, koska hän on mies? Että minut jätetään marginaaliin sukupuoleni takia? Kaikki tietävät että ollaan jo rikkomassa lakia. Jos tässä kohtaa joku (nainen) sanoo: "No tota se on, totuttele", niin minä kuulen: "Miesten suuntaan sukupuolisyrjintä on ihan OK." 

Tarinan loppu: Kesämökin siivottuani, lyhyenpuoleinen eläkeläisrouva, jolle otsikon kysymys oli esitetty ennen ensimmäistä työsuoritustani, loihe lausumaan: "Voiko mies siivota? Kyllä se voi!" Ja kurottui halaamaan.

"Sanoikse mitä mä luulin että se sano?" Sanoi se. Tästä liikkeestä aurinkolasit voittajalle. Jassoo. Toivotaan että se voittaja haki ne lasinsa. Kyse ei ollut arvonnasta, vaan mainos viittasi ihmistyyppiin.

Voittaja viittaa siihen, että muut ovat häviäjiä. Yksi on ensimmäinen. Muut tulevat perässä, ovat hitaampia, ansaitsevat vähemmän, omistavat huonompia tavaroita.

Yrittäjänä pohdin usein oman työn hinnoittelua. Jonkun toisen mielestä määrätystä työstä saamani summa on aina ihan liikaa tai ihan liian vähän. Minulla on kyllä yksi työlaji, jossa tienaa hyvinkin 1000 euroa tunnilta. En sano mikä se on, enkä pääse siihen hommaan kovinkaan usein, mutta takuuvarmasti joku pitää sitäkin naurettavana summana.

Pitäisikö alkaa voittajaksi? Pyytää aina sellaista hintaa että toista kertaa ei töihin soiteta. Kun kuuluu "täällä olis vapaa kassa", olisin jo kiilannut kymmenmetrisen jonon ohi ja olisin itseriittoisesti asettelemassa hihnalle erikoisjuustojani, joita olisin pirunmoisen metakan jälkeen tilauttanut kauppiaallani, koska mikään siinä 15 metrin tiskissä oleva juusto ei käy. 

Liikenteessä osoittaisin paremmuuttani melko säännöllisin väliajoin. Länsiväylällä hakisin sivuttaispitoa renkaisiin huitelemalla siksakkia kaistoilla, ohitellen siltä puolelta mikä sattuu olemaan tyhjänä. Vilkkua en käyttäisi ikinä. Pysäköisin aina prikulleen kahteen ruutuun. Pakkokin, koska hippopotamuksen kokoinen autoni ei muuhun tietysti mahtuisikaan. Useimmiten en vaivautuisi etsimään koko ruutua, vaan ajaisin oven eteen. En koskaan vaihtaisi ensimmäisenä lyhyitä valoja.

Nauraisin aina äänekkäästi, menisin aina ensin oviaukosta enkä ikinä auttaisi ketään missään. Paitsi toisia voittajia.

Tähän sanoisi kirjaltava veljeni että "ja sit mä heräsin käsi potassa."

Niin. Kaikki summat millä saa laskut maksettua ja ruokaa pöytään ovat varmaan oikeita mitä hinnoitteluun tulee. En vaan millään viitsisi hinnoitella itseäni ulos nykyisestä työstäni, koska silloin joudun asiakaskuntaan, josta minulle on maksettava PALJON enemmän.

Taidan pysytellä tässä. Kuuntelen asiakkaani toivomukset pihan hoidosta, lupaan tuhota hänen osoittamansa kukkapenkin, ja lopuksi sanon itseäni huomattavasti vanhemmalle rouvalle "ota tyttö rauhallisesti." Vastaus: "Juu. Tyttö ottaa rauhallisesti." Ilahtunut nauru seuraa, kun astun ovesta ulos ja riuhtaisen Liian Ison käyntiin.

Turun Sanomat kirjoitti äskettäin useammastakin tutkimuksesta, joissa musiikin merkitystä arvioitiin elämiseen ja olemiseen yleensä sekä erikseen paranemiseen.

Pääasiassa viesti oli selvä: Kuuntele lempimusiikkiasi, niin voit paremmin. Tämä oli aika paljon lyhennelty ja tiivistelty versio, mutta omalta kohdaltani se on suurin piirtein näin. Vain suurin piirtein, sillä lempimusiikki on varmasti monella ihmisellä laaja käsite.

Käsitän musiikin maailman itselleni olevan kuin valtava sademetsä, josta voi keräillä tarvittavia asioita, kun tietää, mistä etsiä. Siellä on osaksi lähes merkityksetöntä täytettä, josta tulee kylläiseksi, mutta ei juuri muuta. Useimmiten kuitenkin etsin jotakin tilanteeseen ja mielialaan sopivaa. Tai valitsen radiosta kanavan joka tarjoaa sitä. Nyt, kun olen siirtynyt ns. älypuhelimen omistajaksi, mahdollisuudet ovat laajemmat. Toisaalta, kuulokejohto on monessa työssä pirullinen työjarru. 

Koska pidän myös elokuvien katselusta, elokuvamusiikki on alue, jota käytän ravinnokseni paljon. Muistan käyneeni lastemme kanssa keskipitkän keskustelun eri elokuvien säveltäjistä ihan ulkomuistista. Ymmärrätte, että se väkisinkin vääntyy amerikkalaisten elokuvien voitoksi, mutta mahtuu sinne muutakin. Yhtä kaikki, kokeilkaapa Thomas Newmanin mestariteoksia elokuvista Shawshank Redemption ja Road To Perdition. Ensimmäisessä suuhun tunkee betonin ja kaltereiden maku. Toisessa taas...no, kokeilkaa itse. 

Mikäli olette perillä Alien-elokuvien sarjasta, 3. osan tunnusmusiikki kertoo kaiken. Löytyy internetistä ainakin nimellä Aliens Theme, James Hornerin musiikillinen versio elokuvien ensimmäisen osan mainoslauseesta; Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.

Aikaisemmassa elämässäni olin viljanviljelijä, ja kun murskasin koneella nurmea yövuorossa (Agraarivitsi. Työvuoroja on kolme ja tekijöitä yksi.), kuuntelin mieluiten countrya. Mikään ei tuntunut sopivan aavemaiseen yöhön paremmin kuin tarinat särkyneistä sydämistä ja menetetystä rakkaudesta.

Musiikin sademetsästä löytyy myös lääkkeeksi sopivia teoksia, ja muutamat niistä ovat kovastikin vahvoja. Pahaan mieleen voi kerta-annostella Phil Collinsin 'I don't care anymore' tai Metallican 'Unforgiven'-rohtoja. 'Fool for your loving' on Whitesnaken versio aiheesta. Vaihtoehtoja löytyy.

Jos taas haluaa muuten vain hyvään fiilikseen vähän lisää päälle, otetaan painoa pois poljennosta ja pannaan soimaan Maia Hirasawan 'Gothenburg'. Se saa minut aina hyvältä tuulelta paremmalle. Sen seuraan sopii Toploaderin 'Dancing in the moonlight.' Jos ei se saa liikettä jalkapohjaan niin ei mikään.

Rakas vaimoni on herkkä liikkumaan musiikin tahdissa. Koestin tänään tätä herkkyyttä virittämällä syötiksi ipadiin Sam Cooken 'Twistin'-kappaleen. Hyvä että keittiössä on tilaa. Lehtiartikkeli korostikin, että mikäli musiikin yhteydessä tanssitaan tai lauletaan, vaikutus tehostuu. Viljelyajoiltani on jäänyt muistikuva puintipäivästä, jonka aloitin takomalla jalalla leikkuupuimurin hytin lattiaa ja karjumalla Lenny Kravitzin mukana 'Are you gonna go my way?' Espanjassa asuessamme salsatuntini normaali päätös oli se, että ajoin rantakadulla polkupyörällä ohi oikean risteyksen. Siitä voi päätellä tohkeissaan olon astetta, kun on osannut kiepauttaa Setenta Con Ventana Al Revesin. 

Mikäli haluaa olla jonkin aikaa allapäin ja murehtia, vaihtoehtoja on taas lukemattomia. Melankoliaan taipuvaiset suomalaiset ovat kunnostautuneet. Tässä sillä on paikkansa, ja muutenkin puolustan ajoittaisen murehtimisen tärkeyttä, tunneskaalaan kuuluu sen koko kirjo, ja jatkuva pakkoiloisuus alkaa jäytää ihmistä aikaa myöten. Edu Kettusen 'Kadonnut lennolla' soimaan ja liikuttumaan. Minä voin tietysti elokuvien ystävänä katsoa teemaan sopivan elokuvan ja vetistellä,  naisväkemme on tottunut tähän tapaani.

Tällainen kirjoittelu jättää kylmästi mainitsematta valtavan joukon ihan vain itsellenikin tärkeätä musiikkia, mutta ei mahda mitään. Toivottavasti se rohkaisee kokeilemaan. Vanhoja suomalaisia kansansävelmiä, barokkihululle sävellettyä hienoa musiikkia, Tuvalaista kurkkulaulua, valikoima on lähestulkoon rajaton. 

Perimmältään se varmasti vahvistaa uskoani ihmisrotuun kuulumisesta. Olen omieni joukossa, turvassa. Safe And Sound. Sheryl Crow'n laulu. Kuulkaa ja voikaa hyvin.

 

Vanha sodankäynnin termi 'no quarter' merkitsee, että armoa ei anneta eikä vankeja oteta. Hävinneen osa on tyly.

'No quarter' on käytössä suomalaisessa siviilielämässä erilaisilla osa-alueilla liike-elämästä mökkeilyyn. Se varmastikin pohjaa maamme asutuksen historiaan, kun uudisasukkaat alkoivat levitä nykyiseen suomeen, pakottaen samalla alkuperäiset suomalaiset, saamelaiset, pohjoista kohti. Uudisasukas teki torppansa asumattomille seuduille, ja alkoi raivata metsää pelloksi. Korvenraivaajan oli pärjättävä voimiensa ja kekseliäisyytensä varassa. Mitä ei ollut, valmistettiin. Mitä ei voinut valmistaa, ostettiin. Jos ei voinut ostaa, oltiin ilman.

Tämän varhaisen elämänmuodon jäänteitä näkyy siellä täällä. Joka kesämökillä on oltava oma puunhalkoja, oksasilppuri, mönkijä, uisteluvene ja nykyisin myös vesiskootteri. Mieluummin vähän isompi kuin naapurilla. No quarter. Ja naapurin koneita ei lainailla, hankitaan oma. Vähän isompi.

Minun ekologinen lokeroni kaiken tämän keskellä on joskus epäselvä.

Milloin universaalit lait sallivat pyytää apua, ja milloin pitää pärjätä itse? Jokainen tässä kohtaa valitsee janalta pisteen, johon asti, mutta jota pidemmälle ei mennä. Jos esine ei pysy kädessä, ei voi tehdä. Jos taas nurkissa vilistävä eläin (lue: jyrsijä) on liikaa, en ihmettele sitäkään. Minulle tietokoneet ja kaikki sitä muistuttava on lähtökohtaisesti rajalla. Kaivo. Tyhjennän kaivosta 2500 litraa vettä tuosta vain, mutta kaivoon en mene. Ei sillä etten olisi ollut, vaan olen viettänyt kaivossani ihan liikaa aikaa vaihtelemassa sen vähiä liikkuvia osia, enkä enää vietä ja piste. Jokaisella on syynsä siihen ettei tee itse. Ihan hyvä syy sekin on, että porukassa on kivampi tehdä. 

Yhteisöllisyyttä kaivataan siellä sun täällä, ja kyllä sitä toisinaan onkin. Neljän ruuhkassa vähän harvemmin, paikkakuntani isossa liikenneympyrässä vielä harvemmin, mutta kyllä sitä on. Joskus näkee asiakkaan takapihan korkeassa raja-aidassa aukon, josta on kätevä pujahtaa naapurin puolelle. Saattaa arvella, että välit ovat kunnossa. Kukaties pärjäävät siellä yhdellä halkojalla. Siellä on kaivettu rajalle syvä monttu ja laskettu 'No quarter' sen pohjalle ja luotu päälle maata, pihalaattoja, pöytä ja pöydän päälle kaffekupit ja pullavati. Sellaisissa tilanteissa olen erittäin tyytyväinen, jos minä olen tarpeeton.

 

Viittä vaille 50-vuotiaana voin jo sanoa elämässäni tulleen vastaan monenlaisia ihmisiä. Osa on kaltaisiani jokapaikanhöyliä, jotka tekevät yhtä sun toista, osa on joko tietoisesti tai tiedostamattaan rajannut elämänsä kiinnostuksen kohteet ja työelämänsä laajuuden joihinkin, ehkä ennalta määrättyihin rajoihin. Toisinaan, viimeksi tänään, pohdin tuota asiaa. Käytettyäni katsastuksessa auton, joka on uskollinen, naapurini omistama, työjuhta, hilpaisin likeiseen rautakauppaan. Siellä jälleen pohdin valintojani, ostanko pidemmän vai lyhyemmän 12-millisen kovametalliterän, minkä kaiken läpi minun on päästävä? Sitten asiakkaan luokse, jossa pääsin tuota uutukaista terää käyttämään. Olisin päässyt käyttämään muitakin teriä, mutta kuten usein käy, en kertakaikkiaan voi varautua ihan kaikkeen mahdolliseen pakkaamalla autoa kattoon asti. 

Luvattuani palata tekemään asiakkaani seinistä tahkojuustoa, ajoin kotiin ja vaihdoin uudet roolivaatteet, haalarit, under armour-paidan (ei siis Under Armour, vaan ihan oikea sirpaleliivin alle puettava ja äärimmäisen hengittävä vaate), jalkaan neopreenitossut. Työmaalle, valjaat päälle, köydet levälleen ja juuri katsastettu Transporter ankkuripisteeksi. Ja katolle. Talon alapuoli, joka muutenkin on kahden kerroksen korkuinen, on vielä korkeampi, joten valjaisiin kiinnitetty kikotin, joka pitää minut katon reunalla, vaatii rauhallisia liikkeitä, ja muistan ohjeista nähneeni pääkallon kuvassa, jossa oikea käsi ei ollut köydessä kiinni. Sivumennen, tässä kohtaa joku varmaankin ehdottelee puhdistusta maasta käsin kotimaisen merkin Holtiton-tuoteperheen välineillä. Tervetuloa yrittämään. 

Tunnin kuluttua kourut oli puhdistettu. Asiakkaani antoi ruokatunnilla ollessani luvan puhdistaa varaston koko toinen lape, joten takaisin työmaalle. Puoli tuntia lisää ja katot olivat puhtaat kaikin puolin. Ja itse olin voimakkaasti nesteytyksen tarpeessa. Pelti on lämmintä auringossa.

Kotipihalle päästyäni puhelimessa tiedusteltiin mahdollisuutta hävittää ruumis. Pergolaan istutettu tuija oli heittänyt henkensä, ja sen toivottiin lähtevän mieluiten kannon ja juurten kera. Sopii. Se täyttikin huomisen aikataulun kokonaan muun ennalta suunnitellun kanssa. Loppu on kalusteasennuksia, kirsikan kantojen hävitystä, mullan ja soran kuskaamista, ja toivon mukaan aikaa jää myös oman nurmikon leikkaamiselle. Se alkaa nousta kohta puoleen sääreen. Suutarin lapset...

Joku toinen ihminen menee aamulla töihin, ryhtyy, pitää välillä kahvitauon, jatkaa, käy lounaalla ja iltapäivällä jatkaa ja sitten lähtee kotiin, ellei jo ole kotona, tehden tarkasti rajattua työtä. Usein kovastikin erikoistunutta työtä, jollaisen opiskelu olisi ehkä minulta ollut liikaa tilattu. "Se on ammatinvalintakysymys", todetaan monesti, mutta ei se aina ole sitäkään. Se on yhdistelmä raivokasta aikomista, silkkaa ajautumista ja päälle tulee sattuman tarjoilemia kiintoaineksia. Tässä iässä ja tällä tittelillä ei ole enää jäljellä helppoja valintoja, lottovoitto poislukien. Ja pois se on luettava, kun en koskaan lottoa. Mutta jos työ on toisinaan raskasta, on se sitä muillakin, sen verran realisti pitää osata olla. Toiseksi, minulla on muuan valtti, ja se on asiakkaat. Taannoin kävin katsomassa erästä takapihan aidan kunnostusprojektia. Iäkkäämmän puoleinen rouvashenkilö ja minä seisoimme jo hieman kuusettuneessa pihan kolkassa. Kesken lauseen hän pyyhkäisi kädellään työpaitani hihasta neulasia pois. Pieni ele, mutta sanoo paljon. Monilla ei tule tällaisia ylellisiä hetkiä päivän aikana. 

Go to top